Maarit Verronen: Keihäslintu (2004)

”Kukaan ei tiennyt tarkalleen, mistä kaikki oli alkanut, mutta nyt se oli melkein ohi.”

Tämän kevään viimeisessä jaksossa lukujärjestyksessäni oli äidinkielen kolmas kurssi, jolla luettiin yksi novellikokoelma. Opettajamme suositteli yhtenä vaihtoehtona Nuori Aleksis –palkinnolla kunnioitettua Maarit Verrosen teosta Keihäslintu, joka jäi mieleeni pyörimään, koska en sitä silloin päässyt lukemaan. Kun sen sitten kesäkuun alussa huomasin kirjastossa, nappasin sen heti lukulistalleni. Luku-urakan jälkeen täytyy todeta, että en lainkaan ihmettele valintaa. Keihäslintu koostuu kolmesta osasta, joista kaksi ensimmäistä rakentuu hyvin monimuotoisiin novelleihin, jotka käsittelevät ilmiöitä pienestä perheen tai työyhteisön mittakaavasta aina kokonaisen diktatuurin, suuren valtion tasolle. Kolmas osa sen sijaan on kuusiosainen ketjunovelli, joka keskittyy erään naisen lähes päättömään innostukseen kirjan nimikkolinnusta. Kun kaikki lopulta päättyy, lukija voi tyytyväisenä sulkea kirjan. Vaikka teksti jää vain kirjaan, Keihäslinnun novellit jäävät mieleen erikoisella, hieman raa’aksi jäävällä kirjoitustyylillään. Verronen kertoo kaikesta juuri sen verran kuin tarvitsee kertoa eikä yhtään enempää.

Kokoelmasta mieleeni jäi erityisesti kaksi novellia, toinen raakuuteensa ja toinen absurdiutensa takia. Ensimmäinen novelli löytyy teoksen alkupuolelta, jo toisena koko kokoelmasta. Novellissa perhe lähtee päiväretkelle saareen. Perheen poika, Taneli, vaatii jatkuvasti muilta perheenjäseniltä huomiota, koska he keskittyvät enemmän perheen kuopukseen Emiliaan. Kateudenpuuskassaan Taneli tönäisee Emilian laiturilta mereen, mutta onneksi tyttärelle ei tapahdu mitään. Kun novelli saavuttaa huippukohtansa aivan lopussa, lukijalle selviää, että Tanelin isä on raiskaaja (oletettavasti Taneli on siis syntynyt kyseisen rikoksen seuraamuksena). Novelli saa järkyttävän lopun, kun äiti hukuttaa Tanelin. Koska kyseinen novelli on aivan kokoelman alkupäässä, aloin itsekin epäröidä sen suhteen, haluanko lukea teoksen loppuun. Tunteeksi koko novellista jää epätoivo – voiko näin kamalia asioita tapahtua oikeasti vai onko Verronen päästänyt pahimmat, hyvin epätodennäköiset painajaiset paperille? Kun miettii novellin sisältöä ja yhdistää sen siihen, että Verronen ei lyhyen internet-etsinnän perusteella taida olla äiti kenellekään, kallistuisin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Jos hänellä olisi omia lapsia, en usko, että novellikokoelmasta löytyisi tällaista novellia.

Jälkimmäinen mieleen painuneista novelleista on kirjan toisen osan aloittava novelli diktatuurista, joka sortuu hiljalleen. Erikoiseksi novellin tekee se, että se kertoo suoraan, kuinka diktaattoria sumutettiin. Pitkään valtion syntyvyys oli ollut korkealla ja yhtäkkiä se romahtaa sadasosaan siitä, mitä se oli ennen. Kuitenkin tämä pidetään salassa diktaattorilta. Aivan järjenvastaiset toimet ylläpitää todella aktiivisen valtion kulissia yllä pelkälle diktaattorille vuosikymmenten ajan tekee novellista käsittämättömän. Kun diktaattori sitten kuolee ja valtiota päästään kehittämään modernimpaan suuntaan, on vääjäämätön sortuminen edessä. Valtion luonnonvarat tuhoutuvat ja lopulta päästään tämän esittelyn alussa olevaan sitaattiin, joka kuvaa melko hyvin koko novellia. Missään vaiheessa ei oikeastaan selitetä, miksi koko show alkoi. Sama voisi päteä miltei kaikkiin Keihäslinnun novelleihin – sysäys johonkin toimintaan tapahtuu tai on tapahtunut, mutta lukija saa itse arvailla tai päätellä, miksi se tapahtuu.

Loppuarvosana: 9/10

Paul Auster: Kuun maisemissa (1989, suom. 1990)

”Niin se pohjimmiltaan on, Fogg, kaikki on loppujen lopuksi mielikuvituksen tuotetta. Ihminen on olemassa vain omassa päässään.”

Joskus tulee tilanne, että haluaa vain jotakin lukemista ja nappaa kirjastosta kiinnostavan oloisen kirjan mukaansa. Niin kävi tällä kertaa. Aakkosten alkupäästä löysin Paul Austerin Keltaisiin pokkareihin kuuluvan romaanin Kuun maisemissa, joka osoittautuikin erikoiseksi yllätykseksi. Kirjaa kuvaillaan takakansitekstissä kehitysromaaniksi, mikä mielestäni osuukin aika lailla nappiin. Päähenkilö ja samalla minäkertoja Marco Stanley Fogg aloittaa romaanin New Yorkissa yksin ja lähes rahattomana ja kirjan lopussa M.S., kuten hän haluaa itseään kutsuttavan, päättää matkansa Yhdysvaltain länsirannikolle suunnilleen samoissa olosuhteissa. Lukijana päällimmäisenä mieleen jää se, miten Fogg kehittyy hahmona kirjan aikana: menetysten kautta. Ensin hän menettää äitinsä ja sitten enonsa, jonka luona asui äitinsä kuoltua. Sitten hän vähitellen menettää rahansa ja asuinpaikkansa ja sitten ylpeytensä (Fogg joutuu kirjan alkupuolella asumaan New Yorkin Keskuspuistossa ulkoilmassa, koska hänellä ei yksinkertaisesti ole varaa mihinkään).

Tämän jälkeen Fogg vaikuttaa lähtevän nousukiitoon. Zimmer, eräs Foggin harvoista ystävistä, sekä erikoinen tanssijatar Kitty Wu pelastavat Foggin ja hän päätyy asumaan hetken ajaksi Zimmerin luo. Fogg onnistuu löytämään itselleen asuinpaikan ja samalla työpaikan erikoisen vanhuksen, Thomas Effingin luota. Työhön kuuluu Effingille lukemista sekä muutenkin seurana olemista, mutta pian asia monimutkaistuu. Effing arvelee kuolevansa pian ja pyytää Foggia kirjoittamaan muistelmansa ylös. 

Tässä kohtaa, noin 120 sivun jälkeen, lukija yksinkertaisesti vajoaa suohon. Kirja jumittaa montakymmentä sivua Effingin yllättävän hidastempoisissa muistelmissa eivätkä ne tunnu loppuvan millään. Katala opas tappaa Effingin (siihen aikaan Julian Barberina tunnetun taidemaalarin) ystävän kanjonissa ja jättää Effingin kuolemaan. Pitkäveteisen kertomuksen tapahtumissa Effing vaihtaa identiteettinsä, koska joutuu itse tappamaan pankkirosvoja ja varastamaan heidän saaliinsa.

Kun Effingin elämänkerta pääsee viimeinkin päätökseen, hän haluaa jakaa suuren määrän rahaa sattumanvaraisille ihmisille New Yorkin kaduilla. Hän pyytää Foggia myös lähettämään elämänkerran pojalleen Solomonille, johon ei ole koskaan ottanut yhteyttä. Effingin kuoltua Fogg tekee näin ja tiettyjen mutkien kautta selviää, että on hyvin todennäköistä, että Effingin poika Solomon on Foggin isä. Yhden illan suhde historianopiskelijan kanssa mutkistaa siis koko kirjan hahmojen suhteita. Lopulta myös Solomon kuolee pudottuaan ensin hautausmaalla avoimeen hautaan. Solomonia kuvataan todella suurikokoisena miehenä, joka menettää koostaan puolet sairaalahoidon aikana.

Kaiken tämän perhedraaman taustalla kirjassa pyörii myös ohuena onnen häivähdyksenä Foggin ja Kittyn suhde. Tämäkin tukahtuu, kun Kitty tulee raskaaksi ja tekee abortin. Viimeisenä tekonaan ennen kirjan loppua Fogg pakenee kaikkea tapahtunutta ja etsii tiensä länsirannikolle, uuden elämän alkuun.

Kuun maisemissa oli todella erikoinen kasvukertomus ottaen huomioon, että periaatteessa päähenkilön ulkoisissa olosuhteissa ei tapahdu kirjan alun ja lopun välillä minkäänlaista muutosta (TVTropes kommentoi ilmiötä nimellä Bookends). Ehkä idea onkin juuri siinä, kuinka paljon Fogg muuttui sisäisesti. Menetettyään kirjan alussa äitinsä ja enonsa, joka toimi hänelle eräänlaisena miehenmallina, on hyvinkin mahdollista, että Fogg tuntee olevansa hukassa. Kun hän sitten löytää melko erikoista kautta isänsä mutta saa vain muutaman hassun kuukauden tämän kanssa, ei ole toisaalta mikään ihme, että hän pakenee kaikkea mennyttä.

Loppuarvosana: 5/10

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista (2011, suom. 2012)

”Mitä tekemistä isoisilläni on lomakkeessa, jolla heidän lapsenlapsensa anoo lupaa sarjakuvatyöpajan järjestämiseen Palestiinassa?”

Tällä kertaa luettavakseni tarttui quebeciläisen sarjakuvapiirtäjän Guy Delislen dokumenttisarjakuva Merkintöjä Jerusalemista. Delisle on päätynyt ”Lääkärit ilman rajoja”-järjestöön kuuluvan vaimonsa sekä ammattinsa puolesta erikoisiin paikkoihin, joihin moni ei haluaisi tai uskaltaisi mennä; hänen tuotantoonsa kuuluvat samankaltaiset dokumenttiteokset Burmasta, Kiinassa sijaitsevasta Shenzhenistä sekä Pohjois-Koreassa sijaitsevasta Pjongjangista. Delislen tyyli on humoristinen ja yksinkertainen, mutta lukijaa huvittavien tapahtumien keskuudessa on myös kunnon paketti alueen vakavaa nykytilannetta, jossa uskontojen ja politiikan yhteentörmäys tuottaa perusarjesta vaarallista viattomille siviileille.

Merkintöjä Jerusalemista kuvaa Delislen ja hänen perheensä viettämää vuotta teoksen nimen mukaisesti sotaisassa Israelissa. Delisle yrittää harjoittaa ammattiaan sarjakuvapiirtäjänä ja tasapainotella perhe-elämässä, josta usein puuttuu hänen ”kentällä” oleva vaimonsa. Vuoden aikana piirtäjä tutustuu Israelin uskonnollisiin nähtävyyksiin ja saa jopa eräästä kirkosta työtilan itselleen. Uskonnot, kulttuurit ja poliittinen tilanne luo sarjakuvaan miltei unenomaisen tunnelman välillä, kun Delisle on joutua ongelmiin yrittäessään piirtää tiettyjä kohteita tai kun hän vierailee alueella, jossa mutkaisten ja kapeiden katujen yläpuolella on verkko, jossa roikkuu kaikenlaista tavaraa.

Delislen kuvaukset tuosta erikoisesta vuodesta saa todellakin miettimään. Vaikka elämme kohtalaisen turvallisissa olosuhteissa Suomessa, ei tarvitse kuitenkaan mennä kovin kauas, niin päätyy jo sota-alueelle ja epävakaisiin oloihin. Delisle näyttää, että hänen kaltaisensa ihmiset, jotka voisivat aivan mainiosti elää turvassa ja rauhassa, haluavat mennä näille riskialueilla auttamaan ja erityisesti kokemaan. Merkintöjä Jerusalemista on huvittava Delislen karikatyyrimaisten piirrosten ansiosta, mutta opettaa myös paljon Israelin nykyoloista ja haluaa selvästi tuoda asiaa esille.

Loppuarvosana: 9/10

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (1999, suom. 2003)

"Ymmärrys ei ole muuta kuin väärinkäsitysten summa."

Miksi valitsin kirjan

Suoritan lukiossamme kurssina tarjolla olevaa Pirkanmaan lukudiplomia, ja luin Murakamin ehkä tunnetuimman teoksen Norwegian Wood, jota pidetään yhtenä kirjoista, joka kaikkien pitäisi lukea. Hänen kirjoitustyylinsä miellytti minua, ja erityisesti maagiseksi realismiksi nimetty tyylisuunta, jota Murakamin kirjat edustavat, yhdistää täydellisesti sen, mitä nykyään haen kirjoista: tapahtumat ovat uskottavia, vaikka niissä olisi vivahteita tai suurempiakin heilahduksia fantasian maailmaan. Sputnik-rakastettuni oli siis Murakamin kirjoista seuraavana käteeni tarttunut, koska suoraan sanottuna jäin koukkuun hänen tyyliinsä ja kerrontaansa, vaikka se sisältää melko ronskejakin kuvauksia seksuaalisuudesta.

Kirjan tapahtumista

Kirjan päähenkilöitä ovat sen kertojanakin toimiva nuori tokiolainen miesopettaja K, hänen kirjailijaksi haluava ystävänsä (ja yhtä lailla rakkaudenkohde, joka ei tarjoa vastakaikua) Sumire ja Sumiren rakkaudenkohteeksi ja työnantajaksi päätyvä Miu. Kolmikko päätyy samoihin häihin, joissa Sumire rakastuu miltei ensisilmäyksellä Miuhun, vaikka tämä on häntä yli viisitoista vuotta vanhempi ja nainen. Sumiren elämä on jo valmiiksi sekaisin, koska hän soittelee keskellä yötä puhelinkopista K:lle purkaakseen ajatuksiaan ja ideoitaan. Kun Miu haluaa palkata Sumiren sihteeriksi yritykseensä, joka tuo viiniä maahan, Sumiren elämässä alkaa tapahtua suurempiakin muutoksia. Hänen vaatetyylinsä muuttuu, hän alkaa opiskella Miun haluamia taitoja pärjätäkseen paremmin työssään ja lopulta hän muuttaa isompaan asuntoon. Muutosten aika ei kuitenkaan ole vielä ohi.

Miu lähtee Euroopan-matkalle ja ottaa Sumiren mukaansa. K saa Sumirelta kirjeet Roomasta ja ranskalaisesta pikkukaupungista. Jälkimmäisessä kirjeessä Sumire kertoo, että hän on lähdössä Miun kanssa lomalle kreikkalaiselle pikkusaarelle. Pian kuitenkin Miu soittaa Tokioon K:lle kertoen, että Sumire on kadonnut äkillisesti. K matkustaa saarelle ja selvittäessään Sumiren omituista katoamista löytää kaksi tiedostoa, jotka kertovat Sumiren omista ajatuksista sekä Miulle neljätoista vuotta sitten tapahtuneista oudoista tapahtumista, jonka jälkeen hän ei ole ollut entisensä. Hän näet jäi jumiin maailmanpyörään ja katseli avuttomana sitä, kuinka eräs mies ja hän itse päätyivät seksuaaliseen kanssakäymiseen. Erikoinen tapahtuma jakoi Miun kahtia muuttaen hänen hiuksensa lumenvalkoiseksi ja poistaen hänestä kaiken seksuaalisen halun.

Lopulta K ja Miu toteavat kuitenkin, etteivät he onnistu löytämään Sumirea. Elämä palaa melkein takaisin raiteilleen, mutta K:n sieluun jää eräänlainen tyhjiö, koska Sumire oli joka tapauksessa hänelle tärkeä. K joutuu hankalaan tilanteeseen, kun hänen erään oppilaansa äiti (joka on samalla K:n salarakas) pyytää tätä auttamaan, kun tämä poika, Porkkana, jää kolmatta kertaa kiinni näpistelystä. K yrittää auttaa poikaa parhaansa mukaan, mutta Sumiren kohtalo vaivaa K:ta. K ei kohtaa Miutakaan kunnolla tapauksen jälkeen.

Kirja päättyy K:n saamaan mysteeriseen puheluun Sumirelta. Sumire on palannut ja pyytää K:ta hakemaan hänet puhelinkopista. Parivaljakon yhteinen tulevaisuus jää täysin avoimeksi, mutta vaikuttaa siltä, että Sumire kykenee vihdoinkin vastaamaan K:n rakkauteen.

Mietteitä kirjasta

Verrattuna Norwegian Woodiin¸ Sputnik-rakastettuni sopii hyvin samaan ”muottiin” Murakamin tuotannossa. Molemmissa kirjoissa oli samankaltaisia piirteitä – yksinäisyyttä, seksuaalisuutta melko suorasanaisesti kuvattuna, jokin lesbosuhde, jokin huomattavan ikäeron sisältävä suhde, avoin loppu – mutta kirjat ovat toisaalta myös hyvin erilaiset. Erityisesti Miun erikoinen kahtiajakautumiskokemus sai minut miettimään, mikä merkitys kirjan tapahtumilla on. Päällimmäinen tunne, joka kirjasta jää, onkin eräänlainen harmi. Kirjan tapahtumiin, varsinkin Sumiren katoamiseen, jää niin paljon aukkoja, että lukijalla on melkoinen työ yrittää täyttää ne. Tämä on suuri harmi, koska selkeästi Murakami on yrittänyt kirjoittaa kirjan, jonka tehtävänä on herättää lukija pohtimaan.

Todellakin, Sputnik-rakastettuni jälkeen lukija on asemassa, jossa lähes koko kirja jää auki. Miun ja Sumiren toiseen ulottuvuuteen siirtymisestä tuntuu puuttuvan niin paljon yksityiskohtia, että se oikeasti turhauttaa. Tämän esittelyn kirjoitushetkellä olen jo lukenut Murakamilta Norwegian Woodin lisäksi myös kirjan 1Q84, joka rakentaa mielestäni huomattavasti täydellisemmän ja aukottomamman tarinan (esittely tulossa myöhemmin). Sputnik-rakastettuni siis on hyvää ja tuttua Murakamin tyyliä, mutta mielestäni siinä on ehkä liikaa aukkoja, jotta tarinasta voisi nauttia kunnolla.

Loppuarvosana: 7/10