Novelli: Kohtalon ivaa

Tämä on ensimmäinen novellini tässä blogissa. Kommentit ja rakentava kritiikki ovat äärimmäisen tervetulleita.

***

Kohtalon ivaa

He tapasivat joka keskiviikko sen kuppilan nurkkapöydässä. Heitä oli neljä, aivan erilaisista elämäntilanteista, mutta he ymmärsivät toisiaan. Kun itsellä menee niin huonosti, eikö olekin oikein vähän nauraa niille elämämme sivuhenkilöille, joille menee vielä huonommin? Nämä neljä naista ymmärsivät asian selvemmin kuin kukaan muu. Joka kerta kun joku heidän ihmisverkossaan kuoli tai menetti jonkun, he surivat vähän aikaa, hymyilivät vähän aikaa – koska olivat vielä elossa – ja unohtivat sen jälkeen. Elämä rullasi eteenpäin, jotkut upposivat tunteiden syvyyksiin ja hukkuivat tai ehkä selvisivät, mutta nämä neljä nousivat aina pinnalle ja elivät elämäänsä loppujen lopuksi kohtalaisen onnellisina.

Yksi heistä oli lyhyt ja melko pyylevä, nimeltään Maaria. Toinen, Karita, oli pitkä ja hoikka. Hän oli joskus ollut sairaalloisenkin laiha, mutta mies ja lapsi olivat muuttaneet asian. Loput kaksi olivat Maarian ja Karitan väliltä ruumiinrakenteeltaan. Heidän nimensä olivat Erin ja Nelli. Nelikko oli melko erikoinen näky kuppilassa, koska he antoivat tunteidensa nousta pinnalle ihmisten katseiden alle. Ilo ja toivo, joskus suru ja raivokin, heijastuivat äänekkään keskustelun seasta ja tämä herätti huomiota, mutta heille se oli aivan sama. Joka keskiviikko tismalleen samaan kellonaikaan, nelikko ilmestyi omien piiriensä keskuudesta, istui nurkkapöydässä ja joi kahvia, teetä, kaakaota – mitä milloinkin. Tämän lähes rituaalinomaisen kokoontumisen jälkeen he erosivat taas viikoksi.

Yksi tammikuun viikko oli heidän kannaltaan kohtalokas. Keskiviikkona he tapasivat tavalliseen tapaansa. Oli harvinaisen talvinen päivä, pakkasta oli miltei kolmekymmentä astetta ja lumihiutaleet täyttivät kylmän tuulen. Koko nelikko kaipasi jotain erityisen lämmittävää paitsi sään takia mutta myös edellisten päivien tapahtumien takia. Erin oli saanut potkut töistä, kiitos ”epävakaan taloustilanteen”. Karitan poika oli joutunut saamansa aluksi flunssaksi diagnosoidun virustaudin takia sairaalahoitoon. Maarialla ja Nellillä ei sentään ollut mitään näihin kahteen verrattavaa päänvaivaa, mutta ei heilläkään kovin hyvin ollut mennyt edellisten seitsemän päivän aikana. Kuuma valkosuklaakaakao lämmittäisi kuitenkin mieltä.

Kun nelikko erosi, kaikki heistä pyörivät ajatuksissaan kävellessään takaisin kotiin. Nelli käveli asuntoaan kohti pitkin Töölön katuja ja yhtäkkiä liukastui. Lumikerroksen alla oli jäätä eikä hiekoitus auttanut. Nelli löi päänsä kadun pintaan. Hänen perässään tullut mies soitti saman tien hätänumeroon, mutta siinä vaiheessa kun ambulanssi tuli paikalle, oli jo myöhäistä. Vain päivää myöhemmin Maaria kompastui talonsa portaissa ja kaatui toisesta kerroksesta portaita pitkin pää edellä porrastasanteen seinään. Eipä siinä mitään oikeastaan voi ihmisparalle tehdä, kun kallo on murtunut ja verta vuotanut aivoihin. Karita ylitti perjantaina tietä autuaan tietämättömänä ystäviensä kohtaloista. Joku ajattelematon ”ökyautoa” ajanut kuski ohitti suojatiellä viereiselle kaistalle pysähtyneen Fordin. Karita parka jäi tämän röyhkeän kuskin auton alle, eikä kuski edes jäänyt paikalle katsomaan, miten naiselle kävi. Neljästä vain yksi jäi jäljelle näiden kolmen päivän tapahtumien jälkeen.

Maanantaina Erin osti päivän Helsingin Sanomat läheiseltä kioskilta. Tuuli puhalsi niin kylmästi ulkona, että hän päätti jäädä lukemaan kaupungin uutisia kioskin sisälle. Pieni, muutaman rivin artikkeli kolmesta traagisesta onnettomuudesta kiinnitti Erinin huomion. Tapaturmien uhrien kuvaukset sopivat liiankin täydellisesti hänen ystäviinsä. Järkyttyneenä Erin taitteli lehden kasaan ja sulloi sen käsilaukkuunsa. Hän astui ulos ulkoilmaan ja alkoi kävellä päämäärättömänä. Vain metrien päässä kioskista kivikova kimpale jäätynyttä lunta lähti liukumaan katolta kohti tätä naista, joka on menettänyt ystävänsä, työnsä, kaiken. Jos ja kun se osuu häneen, onko kaikki kohtalon tarkoituksellista ivaa vai puhdasta sattumaa? Se jääköön jokaisen tulkittavaksi.