Haruki Murakamin 1Q84 on todellakin yksi erikoisimmista koskaan lukemistani kirjoista. Kolmeen osaan jaetun kirjan keskiössä on kaksi henkilöä, joilla on erikoinen yhteys. Aomame on liikunnanohjaajana toimiva nuori nainen, joka on tavannut ennen kirjan alkua naisten turvataloa pitävän vanhan rouvan, jonka puolesta tappaa väkivaltaisia miehiä. Tengo on matematiikanopettaja, joka haluaisi kovin kirjailijaksi, muttei oikeastaan koskaan saa tarpeeksi hyvää tekstiä ulos, joten hän muokkaa tuntemansa kustannustoimittajan pyynnöstä erikoisen lukiolaistytön Fuka-Erin kertomuksen Ilmakotelon julkaisukelpoiseksi. Kirjassa selviää, että Aomame ja Tengo rakastuivat jo kouluikäisinä ollessaan samalla luokalla, mutta he eivät ole nähneet toisiaan sitten juuri kouluaikojen.Kirjan tapahtumat lähtevät vyörymään, kun Aomame kiirehtii tapaamiseen (vai pitäisikö sanoa tappamiseen – ”tapaamisessa” kun on kyse taas yhdestä palkkamurhasta) ja poistuu moottoritieltä hätäpoistumistietä pitkin. Jonkin ajan kuluttua murhan jälkeen Aomame tajuaa, että taivaalla on tavallisen valkoisen kuun lisäksi toinenkin kuu – pieni ja sinertävä. Vaikka Aomame pysyy hyvin ajan tasalla kaupungin tapahtumista, on esimerkiksi poliisienkin virka-asua muutettu hänen tajuamattaan. Mysteerien määrä vain kasvaa ja Aomame nimeää tämän kaksikuisen ulottuvuuden 1Q84:ksi – Q niin kuin question mark.
Tengo kirjoittaa suurelta maailmalta salaa Fuka-Erin yhtä lailla kaksikuisesta maailmasta kertovan tarinan suureksi myyntimenestykseksi. Inspiroituneena tarinasta hän alkaa kirjoittaa omaa tarinaa samasta maailmasta – ja huomaa päätyneensä itse juuri tuohon ulottuvuuteen, jonka taivaalla hohtaa normaalin kuun lisäksi juuri se toinen, sininen kuu. Kuolemansairaalle isälleen lukemansa romaanin perusteella Tengo nimeää tämän omituisen uuden maailman kissakaupungiksi. Erikoisen näköinen mies Ushikawa tarjoaa Tengolle suurta rahasummaa paljastettuaan, että hänen Ushikawan työnantaja tietää Tengon kirjoittaneen Ilmakotelon puhtaaksi.
Lahko päätyy myös Aomamen ongelmaksi. Vanha rouva pyytää Aomamea murhaamaan lahkon johtajan, kun paljastuu, että johtaja on käyttänyt alaikäisiä hyväkseen. Murha sujuu hyvin, mutta Aomame joutuu tietenkin lahkon jahdattavaksi. Aomame päätyy piileskelemään – tietämättään, että Tengo asuu vain lyhyen matkan päässä. Ushikawa alkaa jahdata häntä lahkon pyynnöstä, mutta tapahtumiin sitoutunut voima alkaa viedä kaikkea kohti vääjäämätöntä loppua. Pikkuihmiset kutovat ilmakoteloa kasaan vapauttaakseen jotain suurempaa ja rakastavaiset lähestyvät toisiaan kaksikuisen maailman kiertoradalla – mutta onko 1Q84:n maailmasta enää pakoa todellisuuteen vai onko taksikuskin Aomamelle sanomien sanojen mukaisesti olemassa vain yksi todellisuus?
Murakamin tällä hetkellä suurin teos on vaikuttava kokonaisuus, joka pitää lukijansa varpaillaan. Vuorotellen Aomamen ja Tengon välillä vaihteleva kertojan rooli luo jännitystä, kun alkaa huomata tarinan kummankin puolen yhtenevät asiat. Kirjassa on Murakamille ominaista traagisuutta esimerkiksi päähenkilöiden lapsuudessa – Aomame kuului itse erääseen uskonlahkoon, Tengo sen sijaan raahattiin väkisin isän toimesta keräämään televisioyhtiön lupamaksuja. Kirjasta löytyy paikoitellen myös yllättävänkin vahvaa surumielisyyttä ja hahmojen tunteet tuntuvat vahvoina lukijalle asti. Erikoinen maailma, jonka erot omaamme ovat loppujen lopuksi omituisen pieniä ollakseen oikeasti kuun kokoisia, vie lukijan mennessään mysteeriin, joka lopulta jää hieman ratkaisua vaille. Murakami onnistuu luomaan suuren, mutta eheän kokonaisuuden, joka on luettava loppuun saakka. Loppuarvosana: 10/10
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaMurakamin realistinen fantasia tai maaginen realismi vei minutkin mukanaan, mutta tästä mammutista en ihan niin hullaantunut kuin vaikkapa Kafka rannalla -romaanista. Olikin kiva lukea sinun kehusi lukukokemuksen jälkeen!
VastaaPoistaOlen samaa mieltä kanssasi, että tarina oli tässäkin huikean mielikuvituksellinen. Tarinan rakentajana Murakami on huippu. Romaaneissa käsiteltävät valtavat eksistentialistiset ja epistemologiset kysymykset ovat kiinnostavia ja jäävät kutkuttamaan. Kuitenkin henkilöt, etenkin heidän sukupuoliroolinsa ovat Murakamin teoksissa mielestäni stereotypisiä, mikä selittynee kulttuurieroilla ja fantasiagenrelläkin.
Toinen vähän kutkuttamaan jäävä piirre koko siinä Murakamin tuotannossa, jonka olen lukenut, on loppuratkaisun tai keskeisen mysteerin jääminen avoimeksi, mistä sinäkin kirjoitat. Kaunokirjallisuuden olennainen piirre sekin, mutta tunne on vähän samanlainen kuin Twin Peaks - tai Lost-tv-sarjoissa, jossa huikean idean ja TP.:ssä kahjomahtavan henkilökavalkadin jälkeen loppuratkaisu on väistämättä lattea ja jopa pettymys. Tyypittelenkö Mukaramin romaanit jostain syystä Hollywood-tyyppiseen kaikki langat yhteen sitovaan tarinamalliin, koska pääsääntöisesti en lukijana missään tapauksessa halua enkä odota kaikkia aukkoja selitettävän? Kiitos ajatuksia herättävästä kirjoituksestasi!