Haruki Murakami: 1Q84, osat 1-3 (2009-2010, suom. 2013)

”Älä anna ulkonäön pettää. Aina on vain yksi todellisuus.” 

Haruki Murakamin 1Q84 on todellakin yksi erikoisimmista koskaan lukemistani kirjoista. Kolmeen osaan jaetun kirjan keskiössä on kaksi henkilöä, joilla on erikoinen yhteys. Aomame on liikunnanohjaajana toimiva nuori nainen, joka on tavannut ennen kirjan alkua naisten turvataloa pitävän vanhan rouvan, jonka puolesta tappaa väkivaltaisia miehiä. Tengo on matematiikanopettaja, joka haluaisi kovin kirjailijaksi, muttei oikeastaan koskaan saa tarpeeksi hyvää tekstiä ulos, joten hän muokkaa tuntemansa kustannustoimittajan pyynnöstä erikoisen lukiolaistytön Fuka-Erin kertomuksen Ilmakotelon julkaisukelpoiseksi. Kirjassa selviää, että Aomame ja Tengo rakastuivat jo kouluikäisinä ollessaan samalla luokalla, mutta he eivät ole nähneet toisiaan sitten juuri kouluaikojen.

Kirjan tapahtumat lähtevät vyörymään, kun Aomame kiirehtii tapaamiseen (vai pitäisikö sanoa tappamiseen – ”tapaamisessa” kun on kyse taas yhdestä palkkamurhasta) ja poistuu moottoritieltä hätäpoistumistietä pitkin. Jonkin ajan kuluttua murhan jälkeen Aomame tajuaa, että taivaalla on tavallisen valkoisen kuun lisäksi toinenkin kuu – pieni ja sinertävä. Vaikka Aomame pysyy hyvin ajan tasalla kaupungin tapahtumista, on esimerkiksi poliisienkin virka-asua muutettu hänen tajuamattaan. Mysteerien määrä vain kasvaa ja Aomame nimeää tämän kaksikuisen ulottuvuuden 1Q84:ksi – Q niin kuin question mark.

Tengo kirjoittaa suurelta maailmalta salaa Fuka-Erin yhtä lailla kaksikuisesta maailmasta kertovan tarinan suureksi myyntimenestykseksi. Inspiroituneena tarinasta hän alkaa kirjoittaa omaa tarinaa samasta maailmasta – ja huomaa päätyneensä itse juuri tuohon ulottuvuuteen, jonka taivaalla hohtaa normaalin kuun lisäksi juuri se toinen, sininen kuu. Kuolemansairaalle isälleen lukemansa romaanin perusteella Tengo nimeää tämän omituisen uuden maailman kissakaupungiksi. Erikoisen näköinen mies Ushikawa tarjoaa Tengolle suurta rahasummaa paljastettuaan, että hänen Ushikawan työnantaja tietää Tengon kirjoittaneen Ilmakotelon puhtaaksi.

Lahko päätyy myös Aomamen ongelmaksi. Vanha rouva pyytää Aomamea murhaamaan lahkon johtajan, kun paljastuu, että johtaja on käyttänyt alaikäisiä hyväkseen. Murha sujuu hyvin, mutta Aomame joutuu tietenkin lahkon jahdattavaksi. Aomame päätyy piileskelemään – tietämättään, että Tengo asuu vain lyhyen matkan päässä. Ushikawa alkaa jahdata häntä lahkon pyynnöstä, mutta tapahtumiin sitoutunut voima alkaa viedä kaikkea kohti vääjäämätöntä loppua. Pikkuihmiset kutovat ilmakoteloa kasaan vapauttaakseen jotain suurempaa ja rakastavaiset lähestyvät toisiaan kaksikuisen maailman kiertoradalla – mutta onko 1Q84:n maailmasta enää pakoa todellisuuteen vai onko taksikuskin Aomamelle sanomien sanojen mukaisesti olemassa vain yksi todellisuus?

Murakamin tällä hetkellä suurin teos on vaikuttava kokonaisuus, joka pitää lukijansa varpaillaan. Vuorotellen Aomamen ja Tengon välillä vaihteleva kertojan rooli luo jännitystä, kun alkaa huomata tarinan kummankin puolen yhtenevät asiat. Kirjassa on Murakamille ominaista traagisuutta esimerkiksi päähenkilöiden lapsuudessa – Aomame kuului itse erääseen uskonlahkoon, Tengo sen sijaan raahattiin väkisin isän toimesta keräämään televisioyhtiön lupamaksuja. Kirjasta löytyy paikoitellen myös yllättävänkin vahvaa surumielisyyttä ja hahmojen tunteet tuntuvat vahvoina lukijalle asti. Erikoinen maailma, jonka erot omaamme ovat loppujen lopuksi omituisen pieniä ollakseen oikeasti kuun kokoisia, vie lukijan mennessään mysteeriin, joka lopulta jää hieman ratkaisua vaille. Murakami onnistuu luomaan suuren, mutta eheän kokonaisuuden, joka on luettava loppuun saakka.

Loppuarvosana: 10/10

Novelli: Kohtalon ivaa

Tämä on ensimmäinen novellini tässä blogissa. Kommentit ja rakentava kritiikki ovat äärimmäisen tervetulleita.

***

Kohtalon ivaa

He tapasivat joka keskiviikko sen kuppilan nurkkapöydässä. Heitä oli neljä, aivan erilaisista elämäntilanteista, mutta he ymmärsivät toisiaan. Kun itsellä menee niin huonosti, eikö olekin oikein vähän nauraa niille elämämme sivuhenkilöille, joille menee vielä huonommin? Nämä neljä naista ymmärsivät asian selvemmin kuin kukaan muu. Joka kerta kun joku heidän ihmisverkossaan kuoli tai menetti jonkun, he surivat vähän aikaa, hymyilivät vähän aikaa – koska olivat vielä elossa – ja unohtivat sen jälkeen. Elämä rullasi eteenpäin, jotkut upposivat tunteiden syvyyksiin ja hukkuivat tai ehkä selvisivät, mutta nämä neljä nousivat aina pinnalle ja elivät elämäänsä loppujen lopuksi kohtalaisen onnellisina.

Yksi heistä oli lyhyt ja melko pyylevä, nimeltään Maaria. Toinen, Karita, oli pitkä ja hoikka. Hän oli joskus ollut sairaalloisenkin laiha, mutta mies ja lapsi olivat muuttaneet asian. Loput kaksi olivat Maarian ja Karitan väliltä ruumiinrakenteeltaan. Heidän nimensä olivat Erin ja Nelli. Nelikko oli melko erikoinen näky kuppilassa, koska he antoivat tunteidensa nousta pinnalle ihmisten katseiden alle. Ilo ja toivo, joskus suru ja raivokin, heijastuivat äänekkään keskustelun seasta ja tämä herätti huomiota, mutta heille se oli aivan sama. Joka keskiviikko tismalleen samaan kellonaikaan, nelikko ilmestyi omien piiriensä keskuudesta, istui nurkkapöydässä ja joi kahvia, teetä, kaakaota – mitä milloinkin. Tämän lähes rituaalinomaisen kokoontumisen jälkeen he erosivat taas viikoksi.

Yksi tammikuun viikko oli heidän kannaltaan kohtalokas. Keskiviikkona he tapasivat tavalliseen tapaansa. Oli harvinaisen talvinen päivä, pakkasta oli miltei kolmekymmentä astetta ja lumihiutaleet täyttivät kylmän tuulen. Koko nelikko kaipasi jotain erityisen lämmittävää paitsi sään takia mutta myös edellisten päivien tapahtumien takia. Erin oli saanut potkut töistä, kiitos ”epävakaan taloustilanteen”. Karitan poika oli joutunut saamansa aluksi flunssaksi diagnosoidun virustaudin takia sairaalahoitoon. Maarialla ja Nellillä ei sentään ollut mitään näihin kahteen verrattavaa päänvaivaa, mutta ei heilläkään kovin hyvin ollut mennyt edellisten seitsemän päivän aikana. Kuuma valkosuklaakaakao lämmittäisi kuitenkin mieltä.

Kun nelikko erosi, kaikki heistä pyörivät ajatuksissaan kävellessään takaisin kotiin. Nelli käveli asuntoaan kohti pitkin Töölön katuja ja yhtäkkiä liukastui. Lumikerroksen alla oli jäätä eikä hiekoitus auttanut. Nelli löi päänsä kadun pintaan. Hänen perässään tullut mies soitti saman tien hätänumeroon, mutta siinä vaiheessa kun ambulanssi tuli paikalle, oli jo myöhäistä. Vain päivää myöhemmin Maaria kompastui talonsa portaissa ja kaatui toisesta kerroksesta portaita pitkin pää edellä porrastasanteen seinään. Eipä siinä mitään oikeastaan voi ihmisparalle tehdä, kun kallo on murtunut ja verta vuotanut aivoihin. Karita ylitti perjantaina tietä autuaan tietämättömänä ystäviensä kohtaloista. Joku ajattelematon ”ökyautoa” ajanut kuski ohitti suojatiellä viereiselle kaistalle pysähtyneen Fordin. Karita parka jäi tämän röyhkeän kuskin auton alle, eikä kuski edes jäänyt paikalle katsomaan, miten naiselle kävi. Neljästä vain yksi jäi jäljelle näiden kolmen päivän tapahtumien jälkeen.

Maanantaina Erin osti päivän Helsingin Sanomat läheiseltä kioskilta. Tuuli puhalsi niin kylmästi ulkona, että hän päätti jäädä lukemaan kaupungin uutisia kioskin sisälle. Pieni, muutaman rivin artikkeli kolmesta traagisesta onnettomuudesta kiinnitti Erinin huomion. Tapaturmien uhrien kuvaukset sopivat liiankin täydellisesti hänen ystäviinsä. Järkyttyneenä Erin taitteli lehden kasaan ja sulloi sen käsilaukkuunsa. Hän astui ulos ulkoilmaan ja alkoi kävellä päämäärättömänä. Vain metrien päässä kioskista kivikova kimpale jäätynyttä lunta lähti liukumaan katolta kohti tätä naista, joka on menettänyt ystävänsä, työnsä, kaiken. Jos ja kun se osuu häneen, onko kaikki kohtalon tarkoituksellista ivaa vai puhdasta sattumaa? Se jääköön jokaisen tulkittavaksi.

Maarit Verronen: Keihäslintu (2004)

”Kukaan ei tiennyt tarkalleen, mistä kaikki oli alkanut, mutta nyt se oli melkein ohi.”

Tämän kevään viimeisessä jaksossa lukujärjestyksessäni oli äidinkielen kolmas kurssi, jolla luettiin yksi novellikokoelma. Opettajamme suositteli yhtenä vaihtoehtona Nuori Aleksis –palkinnolla kunnioitettua Maarit Verrosen teosta Keihäslintu, joka jäi mieleeni pyörimään, koska en sitä silloin päässyt lukemaan. Kun sen sitten kesäkuun alussa huomasin kirjastossa, nappasin sen heti lukulistalleni. Luku-urakan jälkeen täytyy todeta, että en lainkaan ihmettele valintaa. Keihäslintu koostuu kolmesta osasta, joista kaksi ensimmäistä rakentuu hyvin monimuotoisiin novelleihin, jotka käsittelevät ilmiöitä pienestä perheen tai työyhteisön mittakaavasta aina kokonaisen diktatuurin, suuren valtion tasolle. Kolmas osa sen sijaan on kuusiosainen ketjunovelli, joka keskittyy erään naisen lähes päättömään innostukseen kirjan nimikkolinnusta. Kun kaikki lopulta päättyy, lukija voi tyytyväisenä sulkea kirjan. Vaikka teksti jää vain kirjaan, Keihäslinnun novellit jäävät mieleen erikoisella, hieman raa’aksi jäävällä kirjoitustyylillään. Verronen kertoo kaikesta juuri sen verran kuin tarvitsee kertoa eikä yhtään enempää.

Kokoelmasta mieleeni jäi erityisesti kaksi novellia, toinen raakuuteensa ja toinen absurdiutensa takia. Ensimmäinen novelli löytyy teoksen alkupuolelta, jo toisena koko kokoelmasta. Novellissa perhe lähtee päiväretkelle saareen. Perheen poika, Taneli, vaatii jatkuvasti muilta perheenjäseniltä huomiota, koska he keskittyvät enemmän perheen kuopukseen Emiliaan. Kateudenpuuskassaan Taneli tönäisee Emilian laiturilta mereen, mutta onneksi tyttärelle ei tapahdu mitään. Kun novelli saavuttaa huippukohtansa aivan lopussa, lukijalle selviää, että Tanelin isä on raiskaaja (oletettavasti Taneli on siis syntynyt kyseisen rikoksen seuraamuksena). Novelli saa järkyttävän lopun, kun äiti hukuttaa Tanelin. Koska kyseinen novelli on aivan kokoelman alkupäässä, aloin itsekin epäröidä sen suhteen, haluanko lukea teoksen loppuun. Tunteeksi koko novellista jää epätoivo – voiko näin kamalia asioita tapahtua oikeasti vai onko Verronen päästänyt pahimmat, hyvin epätodennäköiset painajaiset paperille? Kun miettii novellin sisältöä ja yhdistää sen siihen, että Verronen ei lyhyen internet-etsinnän perusteella taida olla äiti kenellekään, kallistuisin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Jos hänellä olisi omia lapsia, en usko, että novellikokoelmasta löytyisi tällaista novellia.

Jälkimmäinen mieleen painuneista novelleista on kirjan toisen osan aloittava novelli diktatuurista, joka sortuu hiljalleen. Erikoiseksi novellin tekee se, että se kertoo suoraan, kuinka diktaattoria sumutettiin. Pitkään valtion syntyvyys oli ollut korkealla ja yhtäkkiä se romahtaa sadasosaan siitä, mitä se oli ennen. Kuitenkin tämä pidetään salassa diktaattorilta. Aivan järjenvastaiset toimet ylläpitää todella aktiivisen valtion kulissia yllä pelkälle diktaattorille vuosikymmenten ajan tekee novellista käsittämättömän. Kun diktaattori sitten kuolee ja valtiota päästään kehittämään modernimpaan suuntaan, on vääjäämätön sortuminen edessä. Valtion luonnonvarat tuhoutuvat ja lopulta päästään tämän esittelyn alussa olevaan sitaattiin, joka kuvaa melko hyvin koko novellia. Missään vaiheessa ei oikeastaan selitetä, miksi koko show alkoi. Sama voisi päteä miltei kaikkiin Keihäslinnun novelleihin – sysäys johonkin toimintaan tapahtuu tai on tapahtunut, mutta lukija saa itse arvailla tai päätellä, miksi se tapahtuu.

Loppuarvosana: 9/10

Paul Auster: Kuun maisemissa (1989, suom. 1990)

”Niin se pohjimmiltaan on, Fogg, kaikki on loppujen lopuksi mielikuvituksen tuotetta. Ihminen on olemassa vain omassa päässään.”

Joskus tulee tilanne, että haluaa vain jotakin lukemista ja nappaa kirjastosta kiinnostavan oloisen kirjan mukaansa. Niin kävi tällä kertaa. Aakkosten alkupäästä löysin Paul Austerin Keltaisiin pokkareihin kuuluvan romaanin Kuun maisemissa, joka osoittautuikin erikoiseksi yllätykseksi. Kirjaa kuvaillaan takakansitekstissä kehitysromaaniksi, mikä mielestäni osuukin aika lailla nappiin. Päähenkilö ja samalla minäkertoja Marco Stanley Fogg aloittaa romaanin New Yorkissa yksin ja lähes rahattomana ja kirjan lopussa M.S., kuten hän haluaa itseään kutsuttavan, päättää matkansa Yhdysvaltain länsirannikolle suunnilleen samoissa olosuhteissa. Lukijana päällimmäisenä mieleen jää se, miten Fogg kehittyy hahmona kirjan aikana: menetysten kautta. Ensin hän menettää äitinsä ja sitten enonsa, jonka luona asui äitinsä kuoltua. Sitten hän vähitellen menettää rahansa ja asuinpaikkansa ja sitten ylpeytensä (Fogg joutuu kirjan alkupuolella asumaan New Yorkin Keskuspuistossa ulkoilmassa, koska hänellä ei yksinkertaisesti ole varaa mihinkään).

Tämän jälkeen Fogg vaikuttaa lähtevän nousukiitoon. Zimmer, eräs Foggin harvoista ystävistä, sekä erikoinen tanssijatar Kitty Wu pelastavat Foggin ja hän päätyy asumaan hetken ajaksi Zimmerin luo. Fogg onnistuu löytämään itselleen asuinpaikan ja samalla työpaikan erikoisen vanhuksen, Thomas Effingin luota. Työhön kuuluu Effingille lukemista sekä muutenkin seurana olemista, mutta pian asia monimutkaistuu. Effing arvelee kuolevansa pian ja pyytää Foggia kirjoittamaan muistelmansa ylös. 

Tässä kohtaa, noin 120 sivun jälkeen, lukija yksinkertaisesti vajoaa suohon. Kirja jumittaa montakymmentä sivua Effingin yllättävän hidastempoisissa muistelmissa eivätkä ne tunnu loppuvan millään. Katala opas tappaa Effingin (siihen aikaan Julian Barberina tunnetun taidemaalarin) ystävän kanjonissa ja jättää Effingin kuolemaan. Pitkäveteisen kertomuksen tapahtumissa Effing vaihtaa identiteettinsä, koska joutuu itse tappamaan pankkirosvoja ja varastamaan heidän saaliinsa.

Kun Effingin elämänkerta pääsee viimeinkin päätökseen, hän haluaa jakaa suuren määrän rahaa sattumanvaraisille ihmisille New Yorkin kaduilla. Hän pyytää Foggia myös lähettämään elämänkerran pojalleen Solomonille, johon ei ole koskaan ottanut yhteyttä. Effingin kuoltua Fogg tekee näin ja tiettyjen mutkien kautta selviää, että on hyvin todennäköistä, että Effingin poika Solomon on Foggin isä. Yhden illan suhde historianopiskelijan kanssa mutkistaa siis koko kirjan hahmojen suhteita. Lopulta myös Solomon kuolee pudottuaan ensin hautausmaalla avoimeen hautaan. Solomonia kuvataan todella suurikokoisena miehenä, joka menettää koostaan puolet sairaalahoidon aikana.

Kaiken tämän perhedraaman taustalla kirjassa pyörii myös ohuena onnen häivähdyksenä Foggin ja Kittyn suhde. Tämäkin tukahtuu, kun Kitty tulee raskaaksi ja tekee abortin. Viimeisenä tekonaan ennen kirjan loppua Fogg pakenee kaikkea tapahtunutta ja etsii tiensä länsirannikolle, uuden elämän alkuun.

Kuun maisemissa oli todella erikoinen kasvukertomus ottaen huomioon, että periaatteessa päähenkilön ulkoisissa olosuhteissa ei tapahdu kirjan alun ja lopun välillä minkäänlaista muutosta (TVTropes kommentoi ilmiötä nimellä Bookends). Ehkä idea onkin juuri siinä, kuinka paljon Fogg muuttui sisäisesti. Menetettyään kirjan alussa äitinsä ja enonsa, joka toimi hänelle eräänlaisena miehenmallina, on hyvinkin mahdollista, että Fogg tuntee olevansa hukassa. Kun hän sitten löytää melko erikoista kautta isänsä mutta saa vain muutaman hassun kuukauden tämän kanssa, ei ole toisaalta mikään ihme, että hän pakenee kaikkea mennyttä.

Loppuarvosana: 5/10

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista (2011, suom. 2012)

”Mitä tekemistä isoisilläni on lomakkeessa, jolla heidän lapsenlapsensa anoo lupaa sarjakuvatyöpajan järjestämiseen Palestiinassa?”

Tällä kertaa luettavakseni tarttui quebeciläisen sarjakuvapiirtäjän Guy Delislen dokumenttisarjakuva Merkintöjä Jerusalemista. Delisle on päätynyt ”Lääkärit ilman rajoja”-järjestöön kuuluvan vaimonsa sekä ammattinsa puolesta erikoisiin paikkoihin, joihin moni ei haluaisi tai uskaltaisi mennä; hänen tuotantoonsa kuuluvat samankaltaiset dokumenttiteokset Burmasta, Kiinassa sijaitsevasta Shenzhenistä sekä Pohjois-Koreassa sijaitsevasta Pjongjangista. Delislen tyyli on humoristinen ja yksinkertainen, mutta lukijaa huvittavien tapahtumien keskuudessa on myös kunnon paketti alueen vakavaa nykytilannetta, jossa uskontojen ja politiikan yhteentörmäys tuottaa perusarjesta vaarallista viattomille siviileille.

Merkintöjä Jerusalemista kuvaa Delislen ja hänen perheensä viettämää vuotta teoksen nimen mukaisesti sotaisassa Israelissa. Delisle yrittää harjoittaa ammattiaan sarjakuvapiirtäjänä ja tasapainotella perhe-elämässä, josta usein puuttuu hänen ”kentällä” oleva vaimonsa. Vuoden aikana piirtäjä tutustuu Israelin uskonnollisiin nähtävyyksiin ja saa jopa eräästä kirkosta työtilan itselleen. Uskonnot, kulttuurit ja poliittinen tilanne luo sarjakuvaan miltei unenomaisen tunnelman välillä, kun Delisle on joutua ongelmiin yrittäessään piirtää tiettyjä kohteita tai kun hän vierailee alueella, jossa mutkaisten ja kapeiden katujen yläpuolella on verkko, jossa roikkuu kaikenlaista tavaraa.

Delislen kuvaukset tuosta erikoisesta vuodesta saa todellakin miettimään. Vaikka elämme kohtalaisen turvallisissa olosuhteissa Suomessa, ei tarvitse kuitenkaan mennä kovin kauas, niin päätyy jo sota-alueelle ja epävakaisiin oloihin. Delisle näyttää, että hänen kaltaisensa ihmiset, jotka voisivat aivan mainiosti elää turvassa ja rauhassa, haluavat mennä näille riskialueilla auttamaan ja erityisesti kokemaan. Merkintöjä Jerusalemista on huvittava Delislen karikatyyrimaisten piirrosten ansiosta, mutta opettaa myös paljon Israelin nykyoloista ja haluaa selvästi tuoda asiaa esille.

Loppuarvosana: 9/10

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (1999, suom. 2003)

"Ymmärrys ei ole muuta kuin väärinkäsitysten summa."

Miksi valitsin kirjan

Suoritan lukiossamme kurssina tarjolla olevaa Pirkanmaan lukudiplomia, ja luin Murakamin ehkä tunnetuimman teoksen Norwegian Wood, jota pidetään yhtenä kirjoista, joka kaikkien pitäisi lukea. Hänen kirjoitustyylinsä miellytti minua, ja erityisesti maagiseksi realismiksi nimetty tyylisuunta, jota Murakamin kirjat edustavat, yhdistää täydellisesti sen, mitä nykyään haen kirjoista: tapahtumat ovat uskottavia, vaikka niissä olisi vivahteita tai suurempiakin heilahduksia fantasian maailmaan. Sputnik-rakastettuni oli siis Murakamin kirjoista seuraavana käteeni tarttunut, koska suoraan sanottuna jäin koukkuun hänen tyyliinsä ja kerrontaansa, vaikka se sisältää melko ronskejakin kuvauksia seksuaalisuudesta.

Kirjan tapahtumista

Kirjan päähenkilöitä ovat sen kertojanakin toimiva nuori tokiolainen miesopettaja K, hänen kirjailijaksi haluava ystävänsä (ja yhtä lailla rakkaudenkohde, joka ei tarjoa vastakaikua) Sumire ja Sumiren rakkaudenkohteeksi ja työnantajaksi päätyvä Miu. Kolmikko päätyy samoihin häihin, joissa Sumire rakastuu miltei ensisilmäyksellä Miuhun, vaikka tämä on häntä yli viisitoista vuotta vanhempi ja nainen. Sumiren elämä on jo valmiiksi sekaisin, koska hän soittelee keskellä yötä puhelinkopista K:lle purkaakseen ajatuksiaan ja ideoitaan. Kun Miu haluaa palkata Sumiren sihteeriksi yritykseensä, joka tuo viiniä maahan, Sumiren elämässä alkaa tapahtua suurempiakin muutoksia. Hänen vaatetyylinsä muuttuu, hän alkaa opiskella Miun haluamia taitoja pärjätäkseen paremmin työssään ja lopulta hän muuttaa isompaan asuntoon. Muutosten aika ei kuitenkaan ole vielä ohi.

Miu lähtee Euroopan-matkalle ja ottaa Sumiren mukaansa. K saa Sumirelta kirjeet Roomasta ja ranskalaisesta pikkukaupungista. Jälkimmäisessä kirjeessä Sumire kertoo, että hän on lähdössä Miun kanssa lomalle kreikkalaiselle pikkusaarelle. Pian kuitenkin Miu soittaa Tokioon K:lle kertoen, että Sumire on kadonnut äkillisesti. K matkustaa saarelle ja selvittäessään Sumiren omituista katoamista löytää kaksi tiedostoa, jotka kertovat Sumiren omista ajatuksista sekä Miulle neljätoista vuotta sitten tapahtuneista oudoista tapahtumista, jonka jälkeen hän ei ole ollut entisensä. Hän näet jäi jumiin maailmanpyörään ja katseli avuttomana sitä, kuinka eräs mies ja hän itse päätyivät seksuaaliseen kanssakäymiseen. Erikoinen tapahtuma jakoi Miun kahtia muuttaen hänen hiuksensa lumenvalkoiseksi ja poistaen hänestä kaiken seksuaalisen halun.

Lopulta K ja Miu toteavat kuitenkin, etteivät he onnistu löytämään Sumirea. Elämä palaa melkein takaisin raiteilleen, mutta K:n sieluun jää eräänlainen tyhjiö, koska Sumire oli joka tapauksessa hänelle tärkeä. K joutuu hankalaan tilanteeseen, kun hänen erään oppilaansa äiti (joka on samalla K:n salarakas) pyytää tätä auttamaan, kun tämä poika, Porkkana, jää kolmatta kertaa kiinni näpistelystä. K yrittää auttaa poikaa parhaansa mukaan, mutta Sumiren kohtalo vaivaa K:ta. K ei kohtaa Miutakaan kunnolla tapauksen jälkeen.

Kirja päättyy K:n saamaan mysteeriseen puheluun Sumirelta. Sumire on palannut ja pyytää K:ta hakemaan hänet puhelinkopista. Parivaljakon yhteinen tulevaisuus jää täysin avoimeksi, mutta vaikuttaa siltä, että Sumire kykenee vihdoinkin vastaamaan K:n rakkauteen.

Mietteitä kirjasta

Verrattuna Norwegian Woodiin¸ Sputnik-rakastettuni sopii hyvin samaan ”muottiin” Murakamin tuotannossa. Molemmissa kirjoissa oli samankaltaisia piirteitä – yksinäisyyttä, seksuaalisuutta melko suorasanaisesti kuvattuna, jokin lesbosuhde, jokin huomattavan ikäeron sisältävä suhde, avoin loppu – mutta kirjat ovat toisaalta myös hyvin erilaiset. Erityisesti Miun erikoinen kahtiajakautumiskokemus sai minut miettimään, mikä merkitys kirjan tapahtumilla on. Päällimmäinen tunne, joka kirjasta jää, onkin eräänlainen harmi. Kirjan tapahtumiin, varsinkin Sumiren katoamiseen, jää niin paljon aukkoja, että lukijalla on melkoinen työ yrittää täyttää ne. Tämä on suuri harmi, koska selkeästi Murakami on yrittänyt kirjoittaa kirjan, jonka tehtävänä on herättää lukija pohtimaan.

Todellakin, Sputnik-rakastettuni jälkeen lukija on asemassa, jossa lähes koko kirja jää auki. Miun ja Sumiren toiseen ulottuvuuteen siirtymisestä tuntuu puuttuvan niin paljon yksityiskohtia, että se oikeasti turhauttaa. Tämän esittelyn kirjoitushetkellä olen jo lukenut Murakamilta Norwegian Woodin lisäksi myös kirjan 1Q84, joka rakentaa mielestäni huomattavasti täydellisemmän ja aukottomamman tarinan (esittely tulossa myöhemmin). Sputnik-rakastettuni siis on hyvää ja tuttua Murakamin tyyliä, mutta mielestäni siinä on ehkä liikaa aukkoja, jotta tarinasta voisi nauttia kunnolla.

Loppuarvosana: 7/10